KOLUMNI: TULokulmia - Liikuntaharrastusten kallistuminen on iso uhka hyvinvoinnille

Juuri nyt käy kuumana syksyn liikunta- ja harrastusryhmiin ilmoittautumiset. Äidit ja isät ympäri Suomea selaavat nettiä ja ilmoittavat pilttejä ja teinejä pian aloittaviin uusiin harrasteryhmiin.

Harrastuksen valinnassa ei ole aina kuitenkaan kyse lapsen tai nuoren kiinnostuksesta tai lahjakkuudesta, vaan yhä useammin perheen varallisuudesta. Helsingin Sanomat vertaili harrastusten hintoja ja keräsi tietoja noin 7-vuotiaalle lapselle sopivien harrastusten hinnoista.

Kalleimmaksi lajiksi osoittautui ratsastaminen. Ratsastus ei ole halpaa hupia, sillä yksittäisen ratsastustunnin hinta on pääkaupunkiseudulla noin 40 euroa. Jääkiekko oli selkeästi toiseksi kallein harrastus.

Hesarin mukaan helsinkiläisessä jääkiekkoseuran ikäkausijoukkueessa pelaavan vuosikustannukset ovat 1 200–1 300 euroa, kun treenejä on kahdesti viikossa. Päälle tulevat vielä varustehankinnat ja kuljetukset.

Vanhin poikani harrastaa salibandya tamperelaisessa Kooveessa. Harjoituksia hänellä on kolmesti viikossa eri puolella Tamperetta ja päälle tulevat pelit ympäri Pirkanmaata. Kustannukset ovat vuodessa noin tuhat euroa.

Jyväskylän yliopiston liikuntasuunnittelun professori Kimmo Suomen viime vuonna julkaistusta tutkimuksesta käy ilmi, että lähes kolmasosa vanhemmista on sitä mieltä, että liian korkeat hinnat estävät lapsen liikuntaharrastuksen. Kymmenen vuotta sitten näin sanoi vain kymmenesosa vanhemmista. Suomi väittääkin, että lasten ja nuorten harrastukset ovat jakautuneet ala- ja yläluokan lajeihin.

Lasten liikuntaharrastusten hinnat ovatkin miltei kolminkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Asia käy ilmi Vierumäen liikuntainstituutin tutkimuksista. Ministeriöissä on myös huomattu lasten harrastusten kallistuneet hinnat ja seuroja on tuettu entistä enemmän, jotta harrastaminen olisi mahdollista yhä useammalle lapselle.

Opetusministeriö myönsi seuratoiminnan kehittämiseen 3,8 miljoonaa euroa, mikä on yli 2 miljoonaa euroa enemmän kuin aiemmin. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä.

Kunnissa on herättävä siihen, että harrastusten hinnat eriarvoistavat lapsia ja ovat uhka lasten tasa-arvolle ja hyvinvoinnille. Kunnissa voitaisiin esimerkiksi siirtää painopistettä avustuspolitiikassa enemmän siihen suuntaan, että niitä seuroja tuetaan enemmän, jotka järjestävät lapsille ja nuorille edullisia liikuntaharrastuksia. Samaan aikaan on kunnissa tarjottava lisäksi enemmän kerhomaisia ja edullisia tapoja harrastaa.

Tampereella on jo vuosia ollut alakouluissa eri järjestöjen ylläpitämää Harrastava iltapäivä –toimintaa. Harrastustoiminta omassa koulussa on tarjonnut lapsille mahdollisuuden harrastaa edullisesti, lähellä ja omien kavereidensa kanssa. Harrastuskerhot ovat vähentäneet lasten yksinoloa, tukeneet lasten sosiaalista kasvua ja parantaneet lasten fyysistä ja henkistä hyvinvointia.

Kerhomaisten liikuntaharrastusten lisääminen kunnissa ei yksinomaan riitä, vaan myös köyhän lapsella pitää olla mahdollisuus harrastaa oikeassa urheiluseurassa, monta kertaa viikossa ja ammattitaitoisten valmentajien ohjauksessa.

Seurojen ja lajiliittojen on samalla kannettava oma vastuunsa lasten harrastusten kallistumisesta. Eräs tuttu kahden pojan yksinhuoltajaäiti kertoi minulle viime syksynä, että hänellä ei ole enää varaa kahden teini-ikäisen pojan harrastusmaksuihin.