Johannan päiväkirja: Poliitikko tarvitsee elämän (105 päivää vaaleihin)

Rakas päiväkirja,

Viime eduskuntavaalien alla kansanedustajaehdokas Sofia Vikman (kok) kampanjoi, että politiikka on työ. Väite oli osin virheellinen, sillä politiikka ei ole työtä, vaan luottamustoimi. Äänestäjät päättäjät eduskuntavaaleissa,  kenelle politiikasta tulee seuraavaksi neljäksi vuodeksi työ.

Olin viime vaalien alla Hanna Tainion (sd) eduskuntavaalien kampanjapäällikkö. Ilmoittauduin Tainion kampanjaan mukaan, koska hän ei ole koskaan ollut niin sanottu ammattipoliitikko. Hanna Tainio oli silloin ja on edelleen ihminen, jolla on perinteinen, arvostettava ammatti ja joka on tehnyt yli 20 vuoden uran lääkärinä sekä terveyskeskuksissa että sairaaloissa Pirkanmaalla. Hän oli myös kahden teini-ikäisen tyttären äiti. Meillä oli siis paljon yhteistä – akateeminen koulutus, ammatti ihmisten parissa ja kokemus perheen pyörittämisestä sekä arjesta.  Hanna oli neljä vuotta sitten jo kuntapolitiikan konkari ja minä taas noviisi. Oli helppoa ja luontevaa lähteä Hannan vaalivankkureiden vetäjäksi. Hyvinhän siinä silloin kävi. Hanna valittiin Pirkanmaalta äänikuningattarena eduskuntaan. Kannatan edelleen Hannaa kansanedustajaksi, mutta istuva kansanedustaja, nyt jo kokenut kansanedustaja, pärjännee hyvän tukiryhmänsä kanssa ihan omillaan.

Tällä kertaa lähdin itse ehdokkaaksi ja syy on yhtä yksinkertainen. Politiikka ei ole ammatti. Se on erilaisia valintoja arvojen ja arjen keskellä.  Politiikan tekijä sen sijaan tarvitsee itselleen kosketuspintaa ihmisten  arkeen ja elämään. Hämmästelen sellaisia poliitikkoja, jotka kertovat, ettei heillä ole muuta elämää kuin politiikka, että he tekevät politiikkaa 24/7. Näitäkin on. En haluaisi olla sellainen poliitikko. En voisi kuvitella olevani kuntapolitiikassa ilman perhettä, ammattia tai harrastuksia, johon peilata jatkuvasti niitä päätöksiä, joita kuntapolitiikassa tehdään. En voi olla päättämässä kouluista, neuvoloista, terveyskeskusmaksuista tai työllisyydenhoidosta, jos en käytä tai ole käyttänyt näitä palveluita itse tai ole edes jollain tavoin niitä lähellä.

Luen paljon kirjallisuutta. En niin paljon kuin haluaisin, koska lukeminenkin on aikaa vievää puuhaa. Totesin viime viikolla vähän kärjistäen, että politiikka haittaa lukemista ja lukeminen politiikan tekoa. Arvostamani entinen kansanedustaja Ulla-Leena Alppi (vas) totesi tähän, että poliitikko, joka ei lue kirjoja on hiukan pelottava. Alpin ajatuksessa on vinha perä. Otsikoin tämän blogin vähän raflaavasti - poliitikko tarvitsee elämän. Kärjistäen voisi kai sanoa, että poliitikko, jolle politiikka on elämä, on hiukan pelottava, mutta sellainen poliitikko on epäilemättä uskottava poliitikko ja päässee pitkälle.

Väitän kuitenkin, että poliitikko tarvitsee paljon muutakin kuin politiikkaa ollakseen uskottava poliitikko. Hän tarvitsee koulutuksen joltakin elämänalalta – emme tarvitse eduskuntaan 200 hallintotieteilijää tai kansainvälistä politiikkaa opiskelleita – sopii sinne joukkoon toki niitäkin, mutta ennen kaikkea sinne tarvitaan ihmisiä, joilla on ammatti ja työkokemusta tästä ammatista. Kokemusta toimimisesta työyhteisössä tai kokemusta työn hakemisesta ja etsimisestä.

Pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta ja lähtemistä Pirkanmaan demareiden jäsenäänestykseen alkukeväästä 2014 pitkään, koska minut oli erotettu tunnelipäätöksen takia valtuustoryhmästä. Jäsenäänestyksessä menestyminen kuitenkin osoitti, että pirkanmaalaisille SDP:n jäsenille tunnelipäätöksellä ei ollut niin suurta merkitystä kuin Tampereen valtuustoryhmän jäsenille. Syksyllä onneksi myös erottaminen peruutettiin.  

Minulla on itsenäinen, luova ja haasteellinen työ yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina  Hämeenlinnassa sekä lukiolainen, yläkoululainen ja ekaluokkalainen kotona Tampereella sekä kiintoisat luottamustoimet ison kaupungin kuntapolitiikan ytimessä. Olen tyytyväinen elämääni, eikä menestyminen eduskuntavaaleissa ole itsetarkoitus.

Olen toiminut äidinkielen opettajana, opettajankouluttajanakin, eri kouluasteilla pitkälle yli kymmenen vuotta ja täydennyskouluttanut itseäni eri tavoin näiden vuosien aikana. Voin sanoa olevani opettajuuden ja koulutuksen ammattilainen. Työelämä ja kaikki siinä koettu tarjoaa hyvän pohjan kansanedustajuudelle. Tein pitkään määräaikaisia opettajan töitä Tampereella ja Pirkanmaan kunnissa ja lopulta vein Tampereen kaupungin kuuden vuoden määräaikaisesta työsuhteiden ketjuttamisesta OAJ:n lakimiesten kanssa hallinto-oikeuteen. Voitin ketjutusoikeudenkäynnin ja se toi uskoa siihen, että politiikassa tarvitaan niitä, jotka kyseenalaistavat laillisina pidettyjä – kuitenkin epäoikeudenmukaisia ja laittomia työelämän käytänteitä. Oikeudenkäynti isoa kaupungia vastaan toi myös rohkeutta ja sitä jos mitä politiikassa tarvitaan. En ole kuntapolitiikassa käyttänyt kyynerpäitä, mutta olen rohkeasti aina avannut suuni. Politiikka tarvitsee myös niitä, jotka eivät pelkää sanoa tai kyseenalaistaa.

Ystäväni vihreiden eduskuntavaaliehdokas ja poliisi Anna-Kaisa Heinämäki totesi blogissaan joulukuussa seuraavasti:  ”Eduskunta tarvitsee myös perheenäitejä, joiden yhteys arjen ruuhkavuosiin on tuntuva; Niihin kiireisiin päiväkotiaamuihin, pohjattomiin tiskivuoriin, tavallisen elämän tavallisiin ja isompiin haasteisiin. Päätöksenteko ei saa kapeutua liikaa tietyn ikäisiin tai tietyssä elämäntilanteessa oleviin edustajiin.” Allekirjoitan Anna-Kaisan lausuman. Toivon, että Anna-Kaisan ohella myös minä voisin olla korjaamassa tätä ruuhkavuosia elävien edustajien vähäisyyttä eduskunnassa. 16-vuotiaan, 13-vuotiaan ja 7-vuotiaan poikien äitinä on aika monta haastetta tullut vastaan ja ne myös pitävät kiinni todellisuudessa. Päivittäin.   

Lopulta se ovat äänestäjät, jotka ratkaisevat puolueiden sisällä, äänestävätkö niitä, joille politiikka on työ ja ammatti vai niitä, jotka ovat tehneet elämässä muutakin kuin politiikkaa. Se ratkaiseva ero on uskallettava ottaa.