Puhetta kotiäitiyhteiskunnasta ja työelämästä

Stakesin tutkimuksen mukaan Suomesta on viimeisen viidentoista vuoden aikana tullut julkisen vallan tukema kotiäitiyhteiskunta. Suomessa hoidetaan siis lapsia eurooppalaisittain poikkeuksellisen paljon kotona. Tieto on jossain määrin yllättävä, mutta sitten kun sitä tarkastelee oman pienen piirinsä perusteella, huomaa että tutkimus on totta ja näkyy erityisesti tuttujen kolmekymppisten naisten elämässä. Lasten kannalta on tietysti hienoa, että äidit (ja yleensähän lapsia kotona hoitavat nimenomaan äidit) haluavat hoitaa lapsensa kotona. Mutta osasyy, miksi Suomesta on tullut kotiäitiyhteiskunta, johtuu naisten ongelmista työelämässä. Raskaus ja lapset vaikeuttavat nuorten naisten työpaikan saantia. Nuoret naiset nähdäänkin työnantajien silmissä vaarallisena menoeränä, jota halutaan välttää viimeiseen asti.

Alle kolmevuotiaiden lasten äitien työllisyysaste oli Suomessa vuonna 2002 vain 32,2%, kun Ruotsissa samaan aikaan pienten lasten äideistä töissä käy 72,9 % naisista ja Saksassakin peräti 56%, ja sitä pidetään sentään kotiäitien maana. Suomessa kotihoidontuki mahdollistaa pienten lasten äitien kotonaolon. Erityisesti jos äiti on töissä matalapalkka-alalla. 

Olen itse hoitanut jokaista poikaani puolitoistavuotiaaksi kotona ja tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen vienyt heidät päiväkotiin noin pieninä. Toisaalta työelämään menon on mahdollistanut työ opettajana, jolloin lasten hoitopäivät ovat jääneet melko lyhyiksi. Nuorin poikani onkin ollut nyt puoli vuotta osapäivähoidossa, viisi tuntia päivässä, läheisessä päiväkodissa.

Hallitus yrittää saada ihmisten työuria pidemmäksi. Suosittelisin hallitusta ensin paneutumaan parhaassa työiässä olevien naisten työllisyyteen. Nuoria naisia tulisi kannustaa työelämään, ja samalla heille tulisi tarjota porkkanaa eli vakituisia töitä ja mahdollisuutta joustavasti yhdistää lapset ja työ. Uskon, että monet naiset, jotka työelämässä ovat, haluaisivat tehdä lyhyempää päivää tai viikkoa. Myös päivähoitoa pitää kehittää joustavammaksi.

Nykyinen osapäivähoito on melko joustamatonta. Esimerkiksi tunteja ei voi siirtää päivästä toiselle. Joskus itsekin tarvitsin kokopäivähoitopäivän ja toisena päivänä minun ei tarvitse viedä lasta lainkaan hoitoon. Tämä tosin ei ole tällä hetkellä mahdollista. Tällöin apuun tulevat äiti, anoppi ja kummit sekä naapurien kotiäidit. Tampereella on myös vaikeutettu sopimuspäivien eli kuukausittaisten hoitopäivien saantia. Kuukausittaisten hoitopäivien (sopimuspäivien) lukumääräksi voidaan sopia vain 9, 13 tai 17 päivää ja sopimus pitää tehdä vähintään viideksi kuukaudeksi. Monessa sijaisuudessa tai freelancertyössä ei voi etukäteen tietää työpäiviensä määrää, joten vanhemmat joutuvat valitsemaan lapselleen kokopäivähoidon.      

Naisten työllisyyden yksi ongelma ovat julkisten alojen määräaikaisuudet ja lyhyet sijaisuudet. Monet naiset kitkuttelevat vuosikausia määräaikaisissa töissä. Lasten tekoa lykätään, kun pelätään, että työpaikka lähtee alta, mikäli tulee raskaaksi. Itse kyllästyin lopulta odottamaan opettajan virkaa ja päätin pamahtaa paksuksi, kun olin viisi vuotta roikkunut vuodesta toiseen valittuna määräaikaisena opettajana. Ei lapsi lopulta työpaikkaa alta vienyt, mutta taantuma teki sen sitten tänä keväänä. Ainakin kaikki kolme lasta on nyt tehty, ehkäpä joku työnantaja katsoo, että tuo akka ei ainakaan jää enää äitiyslomalle. Tasa-arvon kannalta surullista sekin.