Kolumni: Nuorten maailmat eriytyvät koulussa ja vapaa-ajalla

Keskiviikko 19.2.2025 - Johanna Loukaskorpi

Tutustuin viime viikolla Helsingin yliopistossa juuri julkaistuun Riikka Oittisen kasvatustieteelliseen väitöskirjaan, joka käsittelee nuorten eriytyviä arkitodellisuuksia asumisessa, koulussa ja vapaa-ajalla. Oittisen väitöskirjaan pitäisi jokaisen kuntavaaleissa ehdolla olevan tutustua. Koulussa työskentelevänä väitöksessä esitetyt huomiot ovat tuttuja omasta arkitodellisuudestani. Maailma ja Tampere näyttäytyvät Hervannasta ja hervantalaisten nuorten silmin katsottuna kovin erilaiselta kuin valtuustosalista.

Oittinen tutkii väitöskirjassaan samaa yläkoulua käyvien, erilaisista yhteiskuntaluokista tulevien nuorten arjen eriytymistä, leimautumista ja eriarvoisuutta. Tutkimus osoittaa, että erilaisista arjen todellisuuksista tulevien nuorten eriarvoisuuden ehkäisemiseksi ei riitä, että erilaisista taustoista tulevat nuoret tuodaan samaan yläkouluun. Näin ehkäistään koulujen välistä tilastollista eriytymistä, mutta ei puututa koulujen sisällä nuorten arjessa tapahtuvaan eriytymiseen ja leimautumiseen.

Oittinen huomauttaa, että jos halutaan ehkäistä nuorten eriytymistä yläkoulun sisällä, kuntien koulutuspoliittisessa päätöksenteossa tulisi kiinnittää huomiota alakoulujen oppilaaksiottoon ja pohtia erilaisia ratkaisuja alakoulujen välisen eriytymisen ehkäisemiseksi. Lisäksi mikäli tavoitteena on sellainen peruskoulu, jossa erilaisista taustoista tulevat lapset ja nuoret kohtaavat toisiaan, olisi tarkasteltava painotus- ja yleisluokkien välistä eriytymistä.

Nuorten maailmassa myös vapaa-aika eriytyy. Esimerkiksi ulkomaalaistaustaiset tytöt, yksinhuoltajaperheiden lapset ja matalan sosioekonomisen aseman asuinalueilla elävät jäävät muita useammin ohjattujen harrastusten ulkopuolelle. Suunniteltaessa harrastustoimintaa vahvemmin olisi huomioitava lasten ja nuorten erilaiset lähtökohdat harrastamiseen.

Koulun ja koulussa työskentelevien on yksinään vaikeaa puuttua nuorten elämien eriytymiseen tai eriarvoisuuteen yhteiskunnassa. Tampereella koulutuspoliittisena lähtökohtana on ollut vahva lähikouluperiaate. Lähikouluperiaate tarvitsee tuekseen vahvan alueellisen resurssoinnin. Tarveperusteinen rahoitus on tutkimusten mukaan yksi merkittävimpiä tapoja tukea haasteellisilla alueilla sijaitsevia kouluja. Tuen uudistuksen rahoituksessa lasten ja nuorten eriytyvät todellisuudet ja tarpeet tulisi myös huomioida.

Kolumni on julkaistu Tamperelaisessa 19.2.2025

 

2 kommenttia . Avainsanat: eriytyminen, eriarvoistuminen, peruskoulut, peruskoulu, alueellinen resurssointi, tarveharkintainen rahoitus, vapaa-aika, harrastukset, nuoret, leimautuminen

MIELIPIDEKIRJOITUS: Kulttuurin rahoitusta valtion budjetissa on lisättävä

Perjantai 29.3.2019 - Johanna Loukaskorpi

Kulttuurista on tullut 2000-luvulla yhä näkyvämpi osa länsimaista yhteiskuntaa. Luovien alojen työpaikat ovat lisääntyneet, ja useampi suomalainen saa elantonsa aineettomasta tuotannosta. Ihmiset kuluttavat kulttuuria enemmän kuin koskaan. Maapallon rajallisten resurssien kuluttamisen sijaan nyt haetaan henkistä hyvinvointia. Lääkäripäivilläkin pohdittiin, miten taide ja kulttuuri vaikuttavat ihmisten terveyteen. Kulttuurin harrastamisella on yhteys siihen, miten hyväksi oma elämä koetaan.

Samaan aikaan kulttuuripolitiikka on ajettu Suomessa sivurooliin. Sipilän hallituksessa ei ollut päätoimista kulttuuriministeriä, ja kulttuuripalveluihin on kohdennettu kipeitä leikkauksia valtion ja kuntien budjeteissa. Esimerkiksi taidekoulut on ajettu niin ahtaalle, että vain joka 25. hakija saa opiskelupaikan. Taiteilijaköyhyyden pelko uhkaa vaikuttaa siihen, että lahjakkaat nuoret eivät enää uskalla lähteä toteuttamaan unelmiaan.

Muutos kulttuurille parempaan suuntaan on mahdollinen. Saksassa ja Ruotsissa sosialidemokraatit ovat hallitusvastuuseen päästyään nostaneet määrätietoisesti kulttuurin rahoitusta uudelle tasolle. Kulttuurin rahoitus on oleellinen osa parempaa yhteiskuntapolitiikkaa, jolla samalla vaikutetaan ihmisten hyvinvointiin, alueiden elinvoimaan ja vähennetään syrjäytymistä.

Suomessa on käynnistetty kampanja kulttuurirahoituksen nostamiseen yhteen prosenttiin valtion budjetissa. Käytännössä tämä nostaisi valtion kulttuurimenoja noin sadalla miljoonalla eurolla vuodessa. Mitä tämä voisi tarkoittaa Pirkanmaan näkökulmasta?

Tasonnosto antaisi teattereillemme, museoillemme ja muusikoillemme paremmat eväät tehdä työtään: saisimme entistä upeampia esityksiä, maailmanluokan näyttelyitä ja koskettavia konsertteja. Maksullisten palveluiden lisäksi nähtäisiin enemmän edullista ja ilmaista. Samalla tuettaisiin uutta taidetta vanhan rinnalla: lisää sirkusta, jazzia, kansanmusiikkia ja nykytanssia. Taiteilijoille myönnettäisiin apurahoja, joilla tulisi paremmin toimeen. On selvää, että tekijän nälkä ei synnytä parempaa kirjallisuutta tai kuvataidetta. Lisärahoituksella voisi tarjota kaikille lapsille ja nuorille monipuolisemmat mahdollisuudet osallistua taidekasvatukseen, ja taide tulisi vahvemmin osaksi varhaiskasvatusta, perusopetusta ja toista astetta. Esimerkiksi draamakasvatus tukee lasten kasvua ja sen on nähty opetusmenetelmänä parantavan oppimistuloksia. Taide kuuluu myös elämän viimeisiin vaiheisiin, joten kulttuuria on vietävä yhä enemmän hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin. Meillä on hyviä esimerkkejä siitä, miten kulttuuripalveluilla voi puuttua syrjäytymiseen esimerkiksi vankilateatteri auttaa irti rikoksista.

Kulttuuriin paremmalla rahoittamisella ei tavoitella valikoidun yleisön viihdyttämistä vaan yhteiskunnallista muutosta. Kulttuurisesti vahva ja rikas Suomi pärjää paremmin, onnellisemmin ja tasapainoisemmin kuin kulttuurisesti köyhä maa. Muutos on mahdollinen, jos päättäjät ovat siihen valmiita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, taide, rahoitus, valtion budjetti, luovat alat, sdp, loukaskorpi2019, kulttuurivaalit