Kolumni: Vammaisten ja vanhusten itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava

Lauantai 13.11.2021 - Johanna Loukaskorpi

Alkuviikosta Yle paljasti kehitysvammaisten kohtelussa isoja ongelmia. Räikein kaltoinkohtelu oli tapahtunut hämeenlinnalaisessa Mehiläisen Onnikoti Omenapuussa, jossa vaikeasti autistista ja alaikäistä asukasta oli laittomasti sidottu teipeillä ja kuormaliinoilla. Samanlaisia epäkohtia on valitettavasti paljastunut aiemmin ikäihmisten asumisyksiköistä. Tamperekaan ei voi tässä ylpeillä. Meilläkään tilanne ei ole kaikilta osin kunnossa.
Viime kesänä paljastui Tampereen järjestämisvastuulla olevasta Oriveden Särkänkodista laajoja epäkohtia. Yksikössä oli mm. käytetty hygieniahaalaria, vaikka sille ei ollut lääketieteellistä syytä. Olen syvästi pahoillani, että Tampereen sosiaali- ja terveyslautakunnan alaisessa toiminnassa on ollut näin isoja puutteita. Näin ei saisi missään tilanteessa olla.

Vanhus- ja vammaispalveluissa perusoikeuksien, erityisesti ihmisten itsemääräämisoikeuden, rajoittaminen on iso kysymys. Henkilökunta ei aina ymmärrä rajoitustoimia rajoittamiseksi, vaan osa saattaa nähdä toimet asukkaiden turvallisuutta takaavina. Kehitysvamma tai muistisairaus ei kuitenkaan poista oikeutta tehdä itseään koskevia päätöksiä.

Osa rajoitustoimista johtuu liian vähäisestä henkilöstöstä. Sanna Marinin (sd) hallitus on toteuttanut sitovan henkilöstömitoituksen 0,7 iäkkäiden henkilöiden tehostettuun palveluasumiseen ja pitkäaikaiseen laitoshoitoon. Vuoden alusta kaikissa Tampereen omissa ja ulkoistetuissa ikäihmisten yksiköissä henkilöstömitoituksen tulee olla lain siirtymäajan edellyttämä 0,6. Asiakkaiden yksilölliset tarpeet ja hoitoisuus pitäisi myös näkyä henkilöstömäärissä. Erityisen vaativat asiakkaat tarvitsevat enemmän hoitajia.

Lain mukaan jokaisella asiakkaalla on oikeus laadukkaaseen ja hyvään hoitoon. Pelkällä mitoituksella ei hoideta ihmisiä. Tarvitaan koulutettuja ja osaavia hoitajia, jotka ymmärtävät vammaisten ja vanhusten oikeuden inhimilliseen ja lempeään hoitoon. Hoitajien pitää myös uskaltaa tarvittaessa tehdä valvontailmoituksia, mikäli ihmisten perusoikeudet eivät omalla työpaikalla toteudu riittävästi. Surullisinta minusta Onnikoti Omenapuun tapauksessa oli se, että ongelmat ehtivät jatkua vuosia. Voidaan oikeutetusti kysyä miksi?

VIERAILIJA AL: Mihin kaupunki vei sananvapauden?

Perjantai 27.3.2015 - Johanna Loukaskorpi

Eduskunnan oikeusasiamies nuhteli Tamperetta joulun alla. Juttu sai alkunsa keväällä 2013, kun tamperelaisen yläkoulun opettaja oli osallistunut Aamulehdessä keskusteluun oppilaiden mielenterveysasioista (AL 3.4. ja 8.4.2013). Kirjoituksessa opettaja pohti, miksi oppilaiden ja vanhempien valituksiin ei puututa, jos ne kohdistuvat taitamattomiin ammattikasvattajiin.

Vaikka yhtään nimeä ei mainittu, opettajalle tekaistiin kirjallinen varoitus koulun työilmapiirin heikentämisestä. Siihen sisältyi samalla uhkaus irtisanomisesta, mikäli vastaava kirjoittelu jatkuu. Opettaja ei voinut siis enää käyttää sananvapauttaan, koska vaarana oli virkasuhteen päättäminen.

Kirjallinen varoitus osoittautui täysin perusteettomaksi. Oikeusasiamies katsoi, että kaupunki on loukannut sananvapautta ja menetellyt Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisesti.

Kaupungin toiminta asian käsittelyssä oli erikoista. Kun oikeusasiamies pyysi valituksen saatuaan kaupungin perusteluja, koko virkakoneisto alkoi puolustaa varoitusmenettelyä. Esimerkiksi apulaispormestari Leena Kostiainen (kok) katsoi kaupungin lausunnossa, että mielenterveysasioista kirjoittanut opettaja on toiminut epälojaalisti työnantajaansa kohtaan ja siitä pitääkin varoittaa.

Kaupungin henkilöstöpolitiikasta tapaus antaa ruman kuvan. Opettaja, joka tuo esiin kouluyhteisölle tärkeitä teemoja ja osallistuu kasvatuksesta käytävään keskusteluun, nähdään uhkana eikä voimavarana. Jos kunnan työntekijä nostaa rohkeasti esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä, ei häntä saa rangaista vain siksi, että keskustelu voi tuntua joistain asianosaisista vaivaannuttavalta. Sen sijaan, että puututtaisiin ongelmaan, ratkaisuksi valittiin Tampereella työntekijän vaientaminen.

On ymmärrettävää, että yhden koulun rehtori teki virheen, eikä osannut arvioida antamansa varoituksen laillisuutta. Mutta kummallista on, että kaupungin lakimiehet ja ylempi johto eivät peruuttaneet laitonta varoitusta, kun saivat siitä tiedon. Miksi koulutoimesta vastaava johto katsoo, ettei avoimen keskustelun käyminen oppilaiden mielenterveysasioiden hoidosta on vanhempien ja kuntalaisten edun mukaista?

Vaikka kaupungin toiminta todettiin eduskunnan oikeusasiamiehen käsittelyssä vakavaksi virheeksi, oikeusasiamiehen päätöstä ei edelleenkään haluttu täysimittaisesti noudattaa. Oikeusasiamies edellytti kaupunkia hyvittämään kaupungin tekemän loukkauksen opettajalle. Apulaispormestarin helmikuussa oikeusasiamiehelle antamassa lausunnossa todetaan, että mitään hyvitystä ei tarvita. Näyttää siltä, että virhettä ei koskaan myönnetty.

Vastaavia vaientamisia tapahtuu muissakin kunnissa ja oikeusasiamiehelle päätyneet tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Esimerkiksi riihimäkeläinen luokanopettaja vuonna 2012 kyseenalaisti paikallislehdessä, miksi koulutoimi sivuutti vanhempien näkemykset. Oikeusprosessi oli lähes identtinen sillä erotuksella, että tapahtunut lopulta hyvitettiin opettajalle toisin kuin Tampereella.

Opettajan sanavapauden loukkaus kertoo pelolla johtamisesta. Sen sijaan, että tapahtuneesta otettaisiin opiksi, Tampereella on nyt luotu mekanismi, jolla kunnan työntekijät pidetään hiljaisina. Esimiehet voivat jatkossakin uhkailla julkista keskustelua harjoittavia alaisiaan irtisanomisella. Jos joku ei varoitusta niele, oikeuttakaan ei kannata hakea. Seurauksena on vääryyttä kokeneelle työntekijälle vain pitkällistä kirjelmöintiä ja unettomia öitä. Lopputulos alleviivaa sen, mikä on Tampereen kaupungin työntekijän puolentoista vuoden sanavapauden hinta: se on tasan nolla euroa.

Kirjoitus julkaistiin AL:n Näkökulmassa Vierailija-palstalla 27.3.2015