Johannan päiväkirja: Kaupunkitiloja, lapsia ja polkupyöriä

Rakas päiväkirja, Matkustimme kesälomalla Tanskaan ja Pohjois-Saksan pikkukaupungeihin. Lomamatka tuli mieleeni luettuani tämän päivän Aamulehdestä (29.7.2012) Matti Kuuselan reportaasin Tampere – lapsilta kielletty. Kuusela on kierrättänyt Härmälän päiväkodin lapsia ympäri Tampereen keskustaa, ja lapset ovat kuvanneet kaupunkia. Kuusela tulee lasten kokemusten pohjalta siihen johtopäätökseen, että Tampere vihaa lapsiaan. Tällä on ikävä kaiku ainakin kaupunginvaltuutetun korvissa ja silmissä, sillä tunnen lukuisia valtuutettuja ja virkamiehiä, jotka pyrkivät päätöksenteossaan miettimään lapsinäkökulmaa ja yrittävät tehdä kaupungista parempaa paikkaa lapsille ja nuorille.

Aamulehden jutusta käy ilmi, että kaupungissa on kyllä paikkoja lapsille, mutta ne ovat aidattuja ja suljettuja saarekkeita. Lapset kaipaavat kuitenkin enemmän vapautta ja salaisia paikkoja. Aikuiset kahlitsevat lapset autoihin ja eristävät suljettuihin, aidattuihin leikkipuistoihin, joita Tampereenkin keskustassa on vähän. Kun puhutaan lapsiystävällisestä kaupungista, aina ei tarvitse rakentaa kalliita leikkipuistoja. Lapset innostuvat pienistä asioista. Kööpenhaminassa törmäsin keskellä kaupunkia kolmeen kadun sisälle rakennettuun trampoliiniin. Kaupunkikierroksesta väsyneet pojat saivat uutta virtaa, kiukku unohtui, eikä pomppimisesta meinannut tulla loppua. Seuraavana päivänä yksi kolmesta kysyi, voidaanko taas kiertää trampoliinien kautta. Kaupunkitilaa tulee suunnitella niin, ettei sitä ajatella vain aikuisten silmin. Vapaat graffitiaidat ja piirtämiseen varatut kadunpätkät luovat mahdollisuuksia myös lapsille toteuttaa luovuuttaan. Itse toisin kaupunkiin myös kiipeilyn mahdollistavia ja sallivia katutaideteoksia.   

Kymmenen päivän kesälomamatkamme päättyi kolmen päivän tutustumiseen Kööpenhaminaan. Ihastuin Kööpenhaminan pyöräilykulttuuriin ja aloin haaveilla taakkapyörästä, jolla kuljettaa lasta, tavaroita ja koiraa ympäri kaupunkia. Viime kesänä hankin polkupyöräkärryn polkupyöräni taakse. Kärry on ollut paras hankinta pitkään aikaan ja jaksan harmitella sitä, että hankin sen vasta viime kesänä nuorimman pojan ollessa jo neljä. Minun olisi pitänyt hankkia se 14 vuotta sitten.

Tutkija Päivi Setälän tutki, mitä lapset näkevät kulkiessaan päiväkotiin kävellen. Tutkimuksesta ei tullut mitään, sillä Suomessa lapset tuodaan ja viedään päiväkotiin lyhyetkin matkat autolla. Hän toteaakin, että Suomeen on kasvanut ”takapenkkiläisten” sukupolvi, joka ei saa mitään kokemuksia lähiympäristöstä. Meillä päiväkotiin kävellään – tosin päiväkoti onkin 100 metrin päässä, enkä halua syyllistää vanhempia, jotka vievät lapset autolla hoitoon. Syynä autolla vientiin ovat perheissä ainakin kiire (kävellen kuljetaan hitaasti), työmatkojen autopainoitteinen kulkeminen, vaikeus kuljettaa useampia lapsia pyörällä ja  ilmasto. Taakkapyörät ja pyöräkärryt tosin yleistyessään voisivat ainakin kevät-, kesä- ja syksyaikaan vähentää lasten autolla kuljettamista.

En ole itse koskaan uskaltanut kuljettaa lapsia pyöräistuimessa. Viime kesän kärryhankinta mahdollisti vihdoinkin sen, että pystyn pyöräilemään lapsen kanssa kahden – ilman, että lapsen isä on aina mukana. Olemme pyöräilleet perheenä tämän jälkeen myös paljon. Kööpenhaminassa kaikki kulkivat pyörillä. Jopa poikaystävät kuljettivat tyttöystäviään pyörillä – pyörän edessä olevassa laatikossa. Ensi kesänä aion myydä pyöräkärryn, koska kuusivuotias ei enää kärryyn mahdu. Harkitsen (sähköavusteisen) taakkapyörän hankkimista. Siihen lapsi ja koira sopivatkin vuosiksi eteenpäin. Taakka- tai tavarapyörät sopivat myös vähän vanhemmille – varsinkin sähköavusteisena. Sitten kun olen itse raihnainen, mies tai lapset voivat kuljettaa minua sillä.

Kirjoitus on julkaistu myös Aamulehden blogeissa Johannan päiväkirjassa.